Kaikista kaunein?

Syksyisen sateen piiskatessa ikkunaan tuli mieleeni rauhoittua kohti uutta alkavaa viikkoa varten kuuntelemalla se-ehkä-kaikista-kaunein pianokonsertto.

Vuosia sitten, tai, no, pysytäänpä totuudessa, ehkä vuosikymmeniä sitten, levyhyllyyni ilmestyi kokoomalevy, johon oli koottu (jonkun mielestä) parikymmentä kaikkien aikojen kauneinta klassista sävellystä. Yleensähän nuo levyt pitävät sisällään aina niitä samoja teoksia, ja niin tämäkin - yhdellä poikkeuksella. Levyn puolivälissä oli pianokonsertto, joka jollain oudolla tavalla lumosi ja rauhoitti minut joka kerta, kun sen vuoro tuli. Sävelkulku, melodia, pitkät linjat, rauha - täysin ainutlaatuisella otteellaan tämä alta kahdeksanminuuttinen musiikkiteos synnytti joka kerran tunteen: tällaista täytyy olla taivaassa! Tuntui, että kyseessä on sama ilmiö, kuin jos kissaa ottaa hellästi kiinni niskanahasta, ja sen ilme muuttuu välittömästi nirvanankaltaiseksi, hieman ehkä hassuksikin hymyksi: maailmassa on kaikki hyvin. Tuo pianokonsertto teki saman minulle - onneksi kuuntelin sitä vain kotona. :-)

Useampia vuosia sitten keskustelin ystäväni kanssa samaisesta aiheesta, "maailman hienoimmista pianokappaleista", ja pitkästä kuuntelutauosta huolimatta muistin tämän teoksen. Lupasin ystävälleni lähettää hänelle kyseisen kappaleen tiedot heti, kun pääsisin kotiin ja saisin levyn käteeni. Niinpä ei käynyt, sillä en löytänyt levyä. Ja siitä se sitten lähti: aamuyön pikkutunneille kestänyt Youtuben ja iTunesin haravointi erityyppisillä "most beautiful piano songs ever" -hauilla. Ja tulos: ei tuloksia. Monia hienoja, kauniita, lumoavia teoksia löytyi, mutta sitä taianomaista rauhoittumisen hetkeä ei tullut vastaan. Hiuksia haroen ja pettyneenä jouduin toteamaan, että olin hukannut tuon sävellyksen nimen.

Sitten leikkaus parin vuoden takaiseen talveen: vietän iltaa kotosalla, puuhastelen keittiössä, olohuoneessa on auki televisio, josta tulee taitoluistelun naisten vapaaohjelma, en enää muista, miltä tasolta, joko EM- tai MM-kisat. Ja yht'äkkiä tuo kauan kadoksissa ollut musiikki täyttää olohuoneen! Kirmaan television ääreen katsomaan, ja - kiitos tietotekniikan - löydän tarvitsemani tiedot taitoluistelija Carolina Kostnerin kotisivuilta! Aahhh!!

Tuon illan jälkeen sävellyksen tiedot ovat syöpyneet syvälle muistiini, ja olenkin viettänyt ihania hetkiä vertaillen eri taitelijoiden versioita ko. sävellyksestä. On kiehtovaa huomata, millaisia eroja tulkintaa tulee jo ihan pelkän tempo-vaihtelun myötä. Tempo näyttää aiheuttavan kiivasta keskustelua kuuntelijoiden kesken esim. Youtube-videoiden yhteydessä: monella tuntuu olevan tarkka ja selkeä käsitys siitä, onko esimerkiksi Vladimir Horowitzin selkeästi nopeampi versio lähempänä oikeaa kuin moni muu. Omasta mielestäni tämä teos on kaunis aina, mutta olen tähän valinnut Arthur Rubinsteinin tulkinnan: rauhallisen ja koskettavan. Ja se teoshan on Wolfgang Amadeus Mozartin pianokonsertto no 23, adagio.

Jään kuuntelemaan - hupsu hymy huulillani ja rauha mielessäni. Maailmassa on kaikki hyvin.

- Hannele T. -