Ilosta uuden vuoden kynnyksellä

Vuoden vaihtumiseen on muutama tunti aikaa. Ulkona paukkuvat raketit, seinän takaa kuuluu naapurin rytmikästä pianonsoittoa ja televisiossa B.B. King duetoi Eric Claptonin kanssa. Ei pöllömpi tapa juhlistaa vuoden vaihtumista. :-)

Kitaravirtuoosien iloista duetointia katsoessani huomasin miettiväni asiaa, joka on pyörinyt mielessäni useammankin kerran: miksi niin harvassa laulu- tai soittoesityksessä näkee enää puhdasta, aitoa iloa ja riemua? On toki omalla tavallaan hienoa nähdä joskus "suuren maailman" tuotantoja, joissa jokainen millimetrin tuhannesosankin mittainen yksityiskohta on tarkasti kohdallaan, mutta kun muistelen taaksepäin omia keikka- tai konserttikokemuksiani, mieleen ovat parhaiten jääneet ne, joissa esiintyjistä on loistanut jo kauas ilo, riemu - aitous! Esimerkkejä on monia, mutta esimerkiksi juuri B.B. Kingin kaksi viimeisintä jäähyväiskeikkaa (aivan!) ovat olleet mieleenpainuvia juuri lavalta hehkuneen musisoinnin riemun vuoksi.

Ehkä parhaiten mieleen on jäänyt kuitenkin keikka kohta kymmenen vuoden takaa: helmikuussa 2004 kävin Helsingin Jäähallissa katsomassa The Funk Brothersia. The Funk Brothers on kokoonpano, joka soitti studiobändinä kaikkien kuuluisimpien Motown-klassikoiden taustalla: Ain't no mountain high enough, What's going on, Papa was a rolling stone, I heard it through the grapevine, For once in my life - mikä määrä klassikoita, vain muutamia mainitakseni! TFB soitti taustoja Motownin Detroitin studiolla 50-luvun lopusta 70-luvun alkuun, mutta vasta 2000-luvun alussa he saavuttivat "uuden tulemisen" myötä ansaittua arvostusta itsenäisinä muusikkoina. No, palataan tuohon keikkailtaan: vanha jäähalli oli reilusti puolillaan kuulijoita, ja täsmällisesti ilmoitettuna ajankohtana, valojen vielä ollessa kirkkaimmillaan, lavalle asteli ryhmä miehiä kirkkaanoransseissa pikkutakeissaan. Vähäeleisesti he tarttuivat soittimiinsa, ja siitä se sitten lähti: ilon ja aitouden ilotulitus, jota säesti vahva keskinäinen kunnioitus! Ah, sieluni lepää vieläkin....

Samaa asiaa sivuaa syyskuun 2013 Muusikko-lehdessä kitaristi Juha Björninen, joka haastattelussaan kertoo näin: "Komppiryhmä, johon kuuluivat Vesa Aaltonen, Häkä Virtanen, Janne Louhivuori ja minä - usein myös Nappi Ikonen - ollaan koko 80-luku istuttu studiossa ja naurettu. Meillä on aina ollut todella hauskaa siinä soittamisen lomassa. Jälkeenpäin katsottuna ne levyt, missä naurettiin eniten, ovat menestyneet parhaiten. Se tietty huoleton asenne on välittynyt levylle. ---- Hyvä otto on pienen ryhmän yhteistyön tulos, jossa jokaisella soittajalla on annettavaa. Koko sessiohommassa kaikkein hienointa on yhdessä tekeminen. Se vuorovaikutus synnyttää jotain ainutlaatuista. Virheitä ja rosoja, mutta kokonaisia hienoja ottoja täynnä tunnetta - ja kuulija reagoi aina tunteella."

Ilo, tunne, aitous. Niitä kohden, siis... Ilolla tekeminenhän ei tarkoita huolimattomuutta, ei välinpitämättömyyttä, ei hutaisten tehtyä, vaan pikemminkin päinvastoin.

Hyvänä esimerkkinä - vaikkakin kaukana chansonista - linkitän tähän viime aikoina useasti katsomani live-esityksen Chicago-yhtyeen hittikappaleesta "25 or 6 to 4". Tällä kertaa mukana keikalla on svengin kunkku, Earth, Wind and Fire, ja mikä ilotulitus siitä syntyykään! Katso ja kuuntele itse - mitä ihania hymyjä, mitä iloa, mitä riemua - ja mitkä puhaltimet..... Ahh!!! (video: Youtube/)

Iloista ja riemullista uutta vuotta toivotan Sinulle, lukijani. Tuokoon uusi vuosi Sinulle sen, mitä kaipaat, ja vieköön vanha mennessään sen, minkä taakaksi koet.-

Hannele T. -